lauantai 6. kesäkuuta 2015

Liikkumattomuuden oppeja

Lupasin kirjoitella vähän tarkemmin liikuntatauon aiheuttamista ajatuksista ja tunnetiloista. Tai tässä tapauksessa voisi puhua melkeimpä liikkumattomuudesta. Pari viikkoa meni lähes liikkumatta, suurin osa ajasta vatsallaan maaten. Välillä kävin kävelemässä tai vesijuoksemassa, mutta ei se kovin hyvältä tuntunut. Ohjeistuksena oli välttää tärähdystä, kiertoa, pyöristystä, takareiden/pakaran venytystä, äkillisiä liikkeitä, voimakkaita ponnistuksia, roikkumista. Eli käytännössä kaikkea mitä olen aiemmin tehnyt. Mitä kovaa treenanneen päässä liikkuu sängyn pohjalla maatessa?

Päällimmäisenä tuntemuksena oli aluksi itsesyytös. Olisinko voinut välttää tämän jotenkin? Olenko treenannut liikaa, tehnyt huonolla tekniikalla? Soimasin itseäni vammasta melko pitkään. Olin varma, että nyt olen menettänyt yhden minulle tärkeimmistä asioista. Kyvyn liikkua. Kun jokainen liike tuottaa kipua, on vaikea edes haaveilla paluusta töihin ja rakkaan harrastuksen pariin. Entä jos en enää koskaan voi tankotanssia, tehdä kärrynpyöriä tai seistä käsilläni?
Totuushan on, että luultavimmin välilevynpullistuma ei olisi ollut kohdallani vältettävissä. Meillä on isän puolella oikeastaan kaikilla enemmän tai vähemmän huono selkä. Tämä ei tietenkään automaattisesti tarkoita, että sellainen minullekin tulisi, ei tietenkään. Mutta alttius selkävammoille on olemassa. Tällainen alttius yhdistettynä liian suureen fyysiseen ja psyykkiseen stressikuormaan on luultavimmin edesauttanut pullistuman syntymistä. Minun on turha syyttää itseäni. Jatkossa tulee vain tiedostaa tarkemmin omat heikot kohtansa ja elää niiden mukaisesti, kehoa kuunnellen.


Huomasin myös todella selkeän vaikutuksen mielialaani. Pitkistä yöunista huolimatta oli jatkuvasti väsynyt. Olotila oli ärtynyt ja tunkkainen. Tuntui etten jaksa mitään enkä ketään. Välillä kuitenkin tuntui todella kamalalta vain olla yksin ja maata paikallaan ajatustensa kanssa. Keskusteleminen näistä ajatuksista ystävien kanssa oli ihan korvaamatonta.
Väsymyksen vastapainoksi taas välillä tuntui että räjähdän kaikesta siitä sisälleni patoutuneesta energiasta, jota en päässyt purkamaan mihinkään. Tanssiminen toimii minulle voimakkaasti myös oman luovuuden ilmaisun kanavana. Mitä teen jos en voikaan enää tanssia? Minulle alkoi tulla ihmeellisiä luovuuden puuskia, jolloin piirsin monta tuntia putkeen unohtaen kaiken muun. Teki hirveästi mieli neuloa, askarrella, piirtää, maalata, laulaa, soittaa, LUODA. Mitä tahansa, jonka kautta voisin saada jotain aikaan.


Koska totuus taitaa olla karunlainen. Olen koukussa aikaansaamisen tunteeseen. Olen persoonana edelleenkin suorittaja ja pienesti perfektionisti. Tiedättekö, sellainen joka tekee hommat ajallaan ja mielellään vielä vähän etuajassakin? Viilaa pieniä yksityiskohtia vaikka niillä ei ole mitään merkitystä? Menettää yöunensa tekemänsä virheen vuoksi? Kokee epäonnistuneensa, jos ei saa päivään mahtumaan kaikkia suunnittelemiaan asioita?
Koin itseni todella saamattomaksi vain maatessani päivät pitkät. Kyllä minun nyt täytyy tehdä jotain hyödyllistä! Kirjoita vaikka kandia mahallaan. Auts, selkä. No älä sitten kirjoita. Erityisesti tunsin itseni hyödyttömäksi maatessani ystävieni nurkissa, kykenemättä kuitenkaan auttamaan missään. Kyllä mä nyt voin vähän auttaa! Auts, selkä. Oho, en voikaan. En voinut edes käydä töissä. Se toki aiheutti rahallisia huolia, mutta enemmän murehdin olevani huono työntekijä joutuessani saikuttamaan.
Kaikki tämä tekemättömyys ahdisti minua kovasti. Ahdistus oikein kuristi kurkkua. Minun oli vain opeteltava olemaan tekemättä mitään. Opinkin sitä jossain määrin, mutta valehtelisin jos sanoisin sen olleen helppoa. Se vaati useita keskusteluja sekä ankaraa päänsisäistä pohdiskelua. Kokoajan vain toivoin, että voisin pian taas palata normaaliin. Oikeastaan toivoin ihmeparantumista yön aikana. Joka aamu kuitenkin petyin kun niin ei käynytkään. Siellä se kipu edelleen on. Voi miksi et mene pois ja jätä minua rauhaan!

Jatkuva kivun kanssa eläminen asetti omat haasteensa positiivisena pysymiselle. Koin kuitenkin positiivisesta asenteesta olevan huimasti hyötyä toipumisessa. Varsinkin kun sain iskostettua päähäni että tämä ei ole minun vikani. Opin iloitsemaan ihan pienistäkin edistymisaskelista. Kun pystyinkin kävelemään vähän pidempään. Kun varpaissa pysyikin tunto koko päivän. Kun sain sukat itse jalkaan. Ahdistus ja pelko tulevasta alkoi kääntyä toivon puolelle. Kyllähän minä selviän, aina ennenkin olen selvinnyt.


Koska olin aiemmin liikkunut todella paljon, olin myös tottunut syömään hurjia määriä. Liikunnallisen aktiivisuuden pudotessa käytännössä nollaan ja sen alapuolelle, väistämättäkin mieleen pullahti ajatus lihomisesta. Paisunko nyt kuin pullataikina? Lähtevätkö ne vähätkin lihakset kun en voi liikkua? Aluksi syöminen oli ehkä hieman vaikeaa. En osannut kuunnella nälän tunnetta ja lappasin lautaselle ruokaa samaan tahtiin kuin ennenkin. Annosten selättäminen oli kuitenkin vaikeaa ja ruokamäärä alkoi vähentyä kuin itsestään. Nälänsäätelyjärjestelmä toimii kyllä luonnostaan fyysisen aktiivisuuden vähentyessä: Nälkä ei tule enää samalla tavalla. Se on jotenkin laimeampaa ja siedettävämpää. Näläntunne pienenee. Ja ettei kukaan käsitä väärin, söin siis ihan kunnolla kuitenkin. Varmaan enemmän kuin naiset keskimäärin! Herkuttelinkin suhteellisen usein. Voi olla että ensimmäistä kertaa pitkään aikaan onnistuin syömään riittävän paljon, arjessa kun se on aiemmin ollut melko hankalaa aktiivisimpina päivinä.
Entä se paino? Ei ainakaan nousemaan päässyt. En juurikaan käy vaa'alla, mutta mielenkiinnosta tsekkasin. Kilo oli lähtenyt liikkumattomuuden aikana. Se siitä hurjasta pullahtamisesta.



En kuitenkaan näe kaikkea tätä negatiivisena asiana. Välilevyn pullistuma pakotti minut pysähtymään ja ajattelemaan. Mitä kaikkea olenkaan siis oppinut?

Terveys ja kyky liikkua eivät ole itsestäänselvyyksiä. Isoilla lihaksilla ja hyvällä kunnolla ei tee yhtään mitään jos ei pysty kävelemään. Ajattelumaailmani liikunnan suhteen koki aikamoisen muutoksen. Kun ei hetkeen pysty edes liikkumaan, oppii todella arvostamaan liikuntaa. Ei se hetkellinen liikkumattomuus ketään tapa.

Kehonkuuntelu. Olen oppinut todella arvostamaan toimivaa kehoa. Ja oikeasti kuuntelemaan kehon viestejä. Kuvittelin kuuntelevani aikaisemmin, mutta en niin tehnyt. En enää paina menemään sata lasissa, jos keho huutaa stoppia. Silloin ollaan ja levätään.

Hyvinvointiala on mun juttu. Mietin paljon tulevaisuuden suunnitelmia ja paluuta arkeen ollessani makuupotilaana. Meinaanko jatkaa samaa tahtia kuin ennen pullistumaa? En. Se ei vain ole mahdollista. Minun täytyisi hidastaa ja todella miettiä mitä haluan tehdä. Kun koin menettäväni sen yhden tärkeimmistä jutuista, terveyden, tajusin myös että sen parissa haluan tehdä töitä. Kun olin työkyvytön ja en päässyt ohjaamaan, ymmärsin kuinka paljon kyseistä työtä rakastankaan. Haluan tulevaisuudessa keskittyä enemmän kokonaisvaltaiseen hyvinvointiin, sekä itseni että muiden. Otan nyt reippaasti aikaa itselleni ja mietin rauhassa. Ensi lukuvuonna minulla siintää edessä välivuosi liikunta-alan parissa. Koska ymmärsin, että se on juuri mitä haluan tehdä.


Itseään on turha arvottaa liikkumisen kautta. Liikkumattomuus ei tee sinusta huonompaa ihmistä. Piste ja huutomerkki. Ystävät, perhe, työkaverit, kaikki kohtelevat sinua samalla tavalla, liikuit tai et. Olet yhä edelleen sama ihminen. Myöskin itsesyyttely on turhaa. Eteenpäin sanoi mummo lumessa.

Ystävät. Elämässä ei ole mitään tärkeämpää kuin rakkaat ihmiset. En enää koskaan anna kiireen mennä heidän edelleen. Vaikka olen sanonut tämän jo monesti, en voi koskaan kiittää tarpeeksi saamastani tuesta.

Stressi on itse paholainen. Uskon stressillä olleen suuri vaikutus välilevynpullistumani taustalla. Suolistoni alkoi jälleen oireilla, nyt myöhemmin selvisi että siellä on jälleen pieniä haavoja. Lisää fyysistä stressiä siis kropalle. Henkisen stressin kanssa painoin loppuun asti jaksaajaksaa-meiningillä. Oli väistämätöntä, että jossain vaiheessa joko keho tai mieli sanoo itsensä irti. Keho ottaa sen levon, jos sitä ei sille itse suo. Heikoin kohtani, selkä, antoi siis periksi. Se pakotti minut lepäämään, miettimään elämäni suuntaa. Ja sitä että onko tässä kaikessa suorittamisessa ja puurtamisessa ylipäänsä mitään mieltä! Tällä menolla elämä on kohta ohi, ilman että olen oikeasti elänyt.


Tärkein oppimani seikka on siis kehonkuuntelu ja arvostaminen. Välilevyn pullistuma oli tähän paras mahdollinen opettaja. Arvostakaa tekin omaa kehoanne sellaisena kuin se on. Tunnistakaa omat heikot kohtanne: Ottakaa ne huomioon, mutta älkää antako niiden liiaksi rajoittaa teitä.
"Take care of your body. It's the only place you have to live".

2 kommenttia:

  1. Hirveän tuttuja ajatuksia. Itselläkin kun noita liikkumattomia jaksoja mahtuu viimeisen parin vuoden sisään parikin kappaletta. Voisin oikeastaan kirjoittaa kaikki samat jutut, paitsi tuon luovuusasian. :D Mut muuten kuulostaa hyvinkin tutulta.

    Hyviä oppeja olet kuitenkin ottanut onkeesi. Mä olen niin luupää, että ekasta kerrasta en oppinut mitään. Tokasta ehkä vähän, mutta en sittenkään tarpeeksi. Nyt kun tässä on kolme vuotta kitkuteltu sen kanssa, että kroppa pistää hanttiin, niin olen vihdoin alkanut ymmärtää asioita. Olen vähän hidas. :p Suurimmat puutteet ovat olleet ja ovat edelleen kehonkuuntelussa.

    Useinhan se kyllä on niin, että kriisit opettavat ja myös antavat elämään jotain hyvää. Kuulostaa vahvasti siltä, että sulle on käynyt niin. Ja silloin kriisi ei voi olla pelkästään huono juttu. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ikävä kuulla että sullekin on sattunut liikkumattomuuteen johtavia ongelmia. Mainiota kuitenkin että olet ottanut opiksesi, hitaasti mutta varmasti! Kehitettävää löytyy varmasti meiltä jokaiselta joltain osa-alueelta, enkä varmaan ole kauhean väärässä väittäessäni että suurella osalla liikkujista tämä kehitystarve kohdistuu kehonkuunteluun.
      Luupää olen minäkin :D Onhan tuo selkä nimittäin vaivannut jo vuosia säännöllisen epäsäännöllisesti. Piti vain käydä toteamassa pohjamutien kautta sen kehonkuuntelun merkitys. Ja se että oikeasti kuuntelee ja toimii sen mukaan, eikä tyyliin "kyllä tää yks kova treeni vielä menee. Ja yks kova viikkokin. Eihän se nyt haittaa jos vähän sattuu, urheilija ei tervettä päivää näe"

      Olen tavallaan kiitollinen että minut pakotettiin pysähtymään. En olisi muuten luultavasti tajunnut itse pysähtyä ja pohtia elämäni suuntaa. Oppinut olen valtavasti, ja vaikka se karulta kuullostaakin, en ehkä vaihtaisi tätä kokemusta pois :)

      Tsemppiä kropan signaalien tulkintaan ;)

      Poista