keskiviikko 30. joulukuuta 2015

Stressaanko itseni hengiltä? Oivalluksia ja opetuksia kuluneelta vuodelta

Kuten täällä on jo tullut melkoisen selväksi, vuosi 2015 on ollut erittäin rankka sekä fyysisesti että henkisesti. Olen kelannut mielessäni vuoden tapahtumia, miettinyt omia ratkaisujani uudesta näkökulmasta ja muodostanut syy-seuraussuhteita asioiden välille. Olen vakaasti sitä mieltä, ettei menneissä kannata turhaan märehtiä. Kuitenkin tapahtumia kannattaa vähän jäsennellä ja ottaa opikseen. Ensimmäisellä kerralla virhe menee tietämättömyyden piikkiin. Toisella kerralla sama virhe on jo tyhmyyttä.

Mun omalla kohdalla olen tullut siihen lopputulokseen että stressi on kaiken pahan alku ja juuri. Lyhytkestoinen stressi on jopa hyväksi kannustaen parempiin suorituksiin esimerkiksi hormonaalisten vasteiden kautta. Kroonistuessaan stressi saa kuitenkin aikaan rumaa jälkeä. Siinä vaiheessa kun stressitasot nousevat pilviin kumminkaimanserkunkoiran syntymäpäivien unohtamisesta, ruokakaupassa käymisestä tai huulirasvan loppumisesta, voisi ehkä hieman miettiä koko homman järkevyyttä. Vähänkin liian pitkään jatkuva stressi vie minulta yöunet ja saa pään vuotamaan kuin siivilän: Unohtelen asioita, vähemmän tärkeitä ja niitä tärkeitäkin. Kulutan liikaa kahvia, olen väsynyt ja väsähtänyt, en pysty keskittymään, normaalit asiat kuten pyykin peseminen tuntuvat ylitsepääsemättömän vaikeilta. Henkinen stressi riistää arjesta ne pienet hengähdystauot, jolloin olisi viimeinkin hetki aikaa vain olla. Silloin on jo pohtimassa tulevaa päivää, viikkoa, kuukautta. Keho ja mieli eivät saa lepoa missään vaiheessa päivää tai yötä.
Henkisen puolen lisäksi on tietysti olemassa myös stressin vaikutus fyysiseen puoleen. Liikunnasta palautuminen hidastuu, treenitehot laskevat, joka paikkaa kiristää, sydän tykyttää. Lisäksi sairauksieni myötä stressillä on myös vakavampiakin haittapuolia. Pitkään jatkuva voimakas henkinen kuormitus nimittäin laukaisee kohdallani pahenemisvaiheen, jolloin vatsaoireet lisääntyvät, suolistoon ilmestyy haavoja ja tulehdusta. Syksyn mittaan myös epämääräiset kiputilat ovat pahentuneet, painottuen selkeästi kiireisempiin ajanjaksoihin. Näillä on tietysti omat vaikutuksensa arkeen ja jaksamiseen.
Stressaanko siis itseni hengiltä?


Tietenkään stressi ei kaikilla vaikuta kuten itselläni, mutta ei se silti tarkoita että stressaaminen olisi kenellekään hyväksi. Melko kivistä polkua on tullut kuljettua ja päätä on pitänyt hakata seinään, mutta vihdoin olen sen tajunnut: Enhän mä ole mikään kone. Pitkään uskottelin itselleni, että joojoo kyllä mä jaksan, vielä tän viikon, vielä tän kuukauden. Nyt tiedän, että tällä tahdilla en enää jaksa. Muutoksia on tehtävä niin töihin, treeneihin kuin ajattelumaailmaankin.
Viimeistään loman koittaessa hoksasin kuinka tärkeää on kuunnella omaa kehoaan ja sen tarpeita. Loman alussa olo oli lähinnä turvonnut, kipeä ja puhtaasti väsynyt.  En oikeastaan ollut ymmärtänytkään kuinka väsähtänyt olin ennen kuin annoin itseni pysähtyä hetkeksi. Viikon lähes totaalinen liikkumattomuus vain kevyellä arkiaktiivisuudella teki tehtävänsä. On ihan uskomatonta, kuinka suuri merkitys on unella ja levolla.
Erityisen hyvää loma teki levottomalle mielelle. Aluksi en meinannut millään pystyä rauhoittumaan. Ajatukset halusivat harhailla tulevaan vuoteen ja töihin. Kuitenkin viikon kuluessa aloin oppia olemaan tässä ja nyt. Olisi siis tärkeää kuunnella kehon lisäksi myös mielen tarpeita. Vaikka kroppa jaksaisikin, pääkoppa saattaa olla eri mieltä. Toisinaan se sohvalle jääminen voisi olla parempi vaihtoehto.
Mieluiten tietysti kannattaisi panostaa näiden molempien osa-alueiden kuunteluun. Jos deadlinet pukkaavat päälle, onko järkevää pitää törkeän kova treeniviikko? Henkisen (jalka)prässin luulisi riittävän! Kevyempi treeni aivojen tuuletuskävelyiden, kehonhuollon tai vaikka joogan merkeissä voisi olla tasapainon kannalta parempi. Keho saa hengähtää ja mieli keskittyä sillä hetkellä tärkeämpiin asioihin. Jos taas sattuu olemaan kevyempi viikko töiden tai koulun puolesta, ovat lähtökohdat kovemmille treeneille paljon otollisemmat. Kannattaisiko siis panostaa tuolloin enemmän keholliseen tekemiseen?
Päätin tuossa eräänä iltana, että en enää suostu ottamaan stressiä mistään mitättömistä lillukanvarsista. En vain enää aio vaivata päätäni asioilla, joihin en voi vaikuttaa tai joilla ei ole itselleni sen suurempaa merkitystä. Sillä ei myöskään ole mitään väliä jos joskus jättää treenit välistä, unohtaa syödä välipalaa tai nukkuu vähän liian lyhyet yöunet. Ja kyllä olen joskus repinyt stressinaihetta näistäkin! Toki elämässä tulee hetkiä jolloin on enemmän tai vähemmän kiire, mutta niin kuuluukin tulla. Kyse onkin enemmän siitä, miten tähän kiireeseen suhtautuu.

Suomeksi sanottuna opettelen siis taitoa olla menemättä aina vaikeimman kautta ja perse edellä puuhun. Kuinkakohan monta kertaa mun täytyy kokeilla ennen kuin opin? Muutokset töiden ja treenien suhteen ovat kuitenkin jo hyvässä vauhdissa, kerron niistä lisää tulevan vuoden suunnitelmista kertovassa postauksessa huomenissa.
No niin sielunkaverini eli muut stressi-erkit: Kertokaa omia keinojanne lievittää stressiä! Mulla toimii aika hyvin ajatusten ohjaaminen muualle. Piirtäminen, värittäminen sekä erilaiset askarteluprojektit ovat mielekästä puuhaa silloin kun kropan rasittaminen ei ole vaihtoehto. Mikä toimii just sulla? :)

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti